Mää kävi Irene lokil ja mul muistus eläväst miälehe omi elämänkokemuksi.

Kaik alko siit, ko mää oli Tuire luan leikkimäs ja pelamas kortti ja sit mun pikkusyster tul oven taa pari kaveris kans, et ny tarttis tul kotti ja sassi, ko mummu on kuallu. Kauhia shokki, vaikkemmää sitä siit mitä mittä oikke tajunnukka. Mää oli sentäs vast 11 vuatta vanh. Kyl sit koton rupes assia selvimä vähitelle, ko isä itki ja äitiki tirauttel kyynelei ja nii edelles.

Sit tul mummu hautajaispäivä. Siäl ol mummu sisko Inkeri joka sanos mulle, et jos mää vaik tuleval hiihtolomal tulsi heil lomailema. Mummuha kual tammikuus ja helmikuus ol sit hiihtoloma, iha nii ko nykki hiihtoloma alkka.  Mää sit meni Inkeri ja Fransu luakse sillo hiihtolomal ja mää oli äärest onnelline, ko sai soitel urkuharmoonii ja ne viäl opettiva. Kävi kans hiihtämäs sillo joka päivä.

Sit vuassi kulus ja mää oli oikke murrosikäne. Mummu jälkke jäi viäl sentä pappa, joka asus alakerras. Meijän kans samal kadul asus Selma, pappa sisko. Iha eri sukku kyl, ko toi mummu sisko Inker, ko kerra ol pappa sisko. Mut sit ko must tul murkku ja kävi oppikoulu, mää oti kotti tulles mont kertta virkkamise tai kutomise kassihi ja käveli Selma morjenstama.Selma keit mul ain teet tai kaffet ja tarjos hyvi leippi.  Se tais kyl ihmetel, ko mää ensmäst kertta sin meni sen ovikello pimputtama, mut pääst sisäl senttä, tarjos kaffettakki ja sanos, et tul toistekki. Ja määhä meni. Lankoje, puikoje tai virkkuitten kans. Mää muista, et mää kävi siäl Selmal ainaki kerra viikos ja joskus mont kertta ussemminki. Meil ol kahde ihmise ompeluseor. Toine ihmine ol vaa jo lähes hauda parttal ja yli 80v ja  mää oli jotta 13-16v ja kauhia kiukkune ihmise alku. 

Omitte vanhemppatten kans mää oli koko aja sotajalal ja kiukkune, mut nämä pari vanha muari oliva mun nuare murrosikäse kasvamisel tosi tärkkiöi ihmissi. Inkeri ja Fransu luan mää vähä nuarempan soiti urkuharmooni ja Selman kans vähä vanhempan virkkasi isoäiti neliöit tai kutosi villasukki. Nämä ova niit muistoi, kestävi semmossi, jokka on jääny murrosiä tiimellyksest miälehe.

Onneks isovanhemma ja sen ikäse ova jo nii viissai, et ossava antta nuare men menojas ko niit menotta, mut sit taas ko lämppö ja yhdesolo kaivata, nii koska ei sanot, misäs olis ja mikses käyny vaa otetti lämpimäst vasta.  Mää toivo, et mää kans joskus voisi ol tommone lämpöne muari jollekki nuarel.