Mää kävi kaupas ja osti tämänpäiväse iltapäivälehde ja tuli niin pirun kiukkuseks. Iltasanomis ol juttu "Koulukiri tuli liian myöhään". Siin ol juttu siit, mite ysiluokal voi ol mahrotont parantta todistustas, ko mone aine numero päättötodistukse tule seiska- ja kasiluokalt. Aiheen erittäi hyvä ja kantaaottava.

Eräs yläasteen opettaja-nimimerkki kirjotti: " Järjestelmä on julma ja raaka. Numeroihin ei enää pysty lopputsempillä vaikuttamaan, jos koulunkäynti ei ole alemmilla luokilla kiinnostanut."

Ja sit se, mist mä vedin porot nokkasse: "Huonon päättötodistuksen ei pitäisi olla yllätys perheille, sanoo Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n kehittämispäällikkö Olli Luukkainen. .. Vanhempien pitää olla kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä koko ajan, ei vasta yhdeksännen luokan keväällä, kun pitäisi päästä lukioon ja opiskella lääkäriksi, Luukkainen sanoo.

Onk tua Luukkainen ollu koskaan nuari, kysyvvaa! Ymmärttäk se ollenka semmost ihmise kehitysvaihet, ko murrosikä?? Tommoste äijie puheenvuaro aiheest on nii elämäl viarait, et oikke kiukku nousse, vaik hiano jargoni joriseki vanheppie tuest ja muust vaatimuksest kakaroitte numeroitte vahtamises. Mää näe tosa siihe artikkeli viitate semmost piilovaatimust, joka jokaise kouluakäyvä tarttis suaritta, jos meina saad hyvi numeroi.

Mää en vaa ymmär semmost, et ihmise suurimma kuahumisvaihesse pistetä kasvaval 13-14v nuarel semmossi ylemäärässi painei ja odotuksi, mitkä pitäs muka viäd ettippäi, jokka voi kumminki ol nuare kehityst lamaannuttava. Ja sit ne numero seurava sua loppuelämäs aja. 

Ja sit viäl kaike lisäks vaadita vanhemmakki siihe nuare persukse taa vahtima, et se ny varma sit teke kaik homma viimisen pääl, et tulis kiitettävi numeroi todistuksehe. Jos niit kiitettävi tule, vanhemmakki ova hyvi, ko kerra heijä kakaraki pärjä kiitettäväst.

Mut kaikil ei men iha nii. Toisil vaa kuahu ja hyvä nii, ko se on iämukast ja kehityst ettespäite viävä - suurimmaks osaks. Tosa jutus sil nuare kuahunnal ja kasvamisel ei annet minkälaist tila. Kaik mene vaa suaritusmentaliteetil ja isoil odotuksil ja viäl sillatti, et vanhemmakki valjasteta koulun taholt murrosikäst vahtama sen persse taa vaatimuste kans. Ei ihme, et noit syämishäiriöi ja muit masennuksi sun muit miäle propleemi tule nii monel nuarel, ku oikke jokaselt taholt nuarel semmosse tule vaatimuksi. Voi hittine, et mul kuahaht ku mä tommost sontta lui.

Nuare ova yksilöi ja se kuahuntaki on yksilöllist. Moni kamalast kuahutteleva voi pääst samalaisse pääämäärähä, ku vähemmä kuahuva nuarekki. Mut se on nii vääri, ettei nuare miälen kuahunnal ja kehittymisel anneta ollenkka mittä tila. Kaikkie pitäsis ol vaa samast muatist veistetyi mallikoululaissi koko nuaruusajanki. Ja sitko nuare miäl kuahu, ni sit luakitella het syrjäytyjäks, käytöshäiriöiseks tai masentuneks ja ruveta mustamaalaama. Nuaruus on ni herk elämävaihe, et siin täyttyki pittä suu vähä soukemmal, ettei tee sen suuremppa vahinkko.

Mont kertta on tullu miäle, et jos moniki ihmine olsis  nuaren olisis saanu  kuahut, nii ei tarvittis sit aikusen pala loppu kaike maailma vaatimuste tähde.

Munst on kauhia vaarallist, jos ruveta päsrmäröimä sillattis, ettei kukka nuar saa yhtä mittä kuahut, vaa kaik pitä men parhaimmil arvosanoil ettespäite aikuisuutte ast.  Se tiättä sit burn outti jossai vaihes, jossei ol kakaran oppinu yhtä kuahuma ja sitä kaut hallittema omi tuntteitas ja paha oloaski.

Näist tapauksist mul on esimerkei montakki tyävuassie varrelt ko tyäkaveri rupesiva yks toises jälkke uupuma ja palama loppuhu tyäkiiruisas. Ne oliva just niit, jotka opeitte miälest oliva hyvi ja kiltei oppilai. Niitte vanhemma ol varma kans ollut just niit, ko vahtas, et varmaste meijä kakara tekke läksy hyvi ja kunnol - nii, ettei ne vanhemma jouru kakaras häppemä, vaa päivastoi saava suitsutuksi siit, kui hyvi ja fiksust he on kilti ja kuuliaise, hyvinkoulutetu kakaras kasvattanu, ko se nappas koulus tokarissaki ysin keskiarvo. Siin loistes on sit vanhemppattekki hyvä nautti kakaras tuamast glooriast.