Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, opetettii koulussa. Toivottavast tässäki käy yhtä hyvi. Mää nyvvaa miätin, et kummottis ja mimmottis tätä blogi olis niinku tarkotus tehdä. Mää ajatteli ruveta kuarimaa ittiän, eli tota sipula. Meilppäi kakaran puhutti ain sipulast tai ainaki kaik vanha ihmise puhusiva nii. Mää inhosi sitä sana. Must se oli ihan kamalan kaamea sana. Kummää olin nuar ja innokas mää tiäsi kaik. Tiäsi senki, et sipuli se o eikä mikkä sipula.

Nymmää ole ittekki ruvennu vanhentuma. Toine jalk o jo melkke hauda reunal. Ny voi sit itekki ruvet puhuma sipulast.

Ruakan sipula o tosi hyvä tai siis melkke mink tahansa sapuska sekka se sopi. Tol on kumminki myäs toine merkitys. Sanota, et ihminenki on ku sipula. Sitä ku kuari, nii tule ain uussi kerroksi essi. Tiä mitä kerroksi munki ruhost viäl paljastu, ku vähä enemmä tonki.

Mää ajatteli kirjotta tälle iha vaa murttel, ni sit ei tartte nii kauhiast miätti kirjotuste oikkiaoppisuut.  Se riittä ku antta men vaa semmukka mitä näppis sualta. Mää ole kiärtäny sevverra tätä Suame maat, et joka nurkalt on tarttunu jos jonkisorttist sana mukka. Niit nyssit vaa pistetä peräkkäi. Joku jo varma ihmettele, et kui ploki nimi on tommone. Mut olkko nys sit noi vaa.

Ny ku mää sain tämä mun sanase arkkuni auki, mää voinki sit ruveta ihmettelemä, mite mää saisisi jonku säädyllise ja hianommanäköse sivupohja itellen. Kauhia hankala tämä tämmöne plokamise alottamine, ku täyty ruvet oikke ittiäs sivistämä iha uudel alueel. Mut jos tää täst ny sit pikkuhilja lähtis rullama.